Aivan ihanat punaiset korkkarit 12 puntaa, Matalan.
UGGi-kopiot 8 puntaa, Primark.
50-luvun tyyliset popot 25£, Primark
Sketchers paksupohja lenkkarit, noin 35 puntaa
Korkokengät 20 puntaa, Primark.
Harmaat saappaat 22 puntaa, Matalan.
Mustat korkkarit 8 £, New Look
Juhlakorkkarit 35£
Kenkä varastoni on jotain kuusinkertaistunut täällä ollessa ja olen tehnyt puolisolleni lupauksen, etten osta ensi vuonna kenkiä tai vaatteita... Kuinkahan käy?
Ystäväni Satu tuli extempore käynnille kun menin ehdottelemaan hänelle Facebookin kautta Imelda Mayn keikasta ja sehän puri Satuun heti. Eikun lentoliput varaukseen ja kun aika koitti, Satu suuntaa kohti lentokenttää. Mutta kuinkas siinä kävikään. Satu myöhästyi koneesta ja eihän siinä auttanut muuta kuin varata uusi lento. Siihen sitten ja hiki päässä Arlandalla vaihtamaan konetta ja saapumislentokenttä meidän päässä muuttui. Meitä se ei haitannut, sillä lentokenttä oli lähempänä. Sieltä hän sitten reippaasti tepsutteli, mutta ilman matkalaukkuja. Kävi ilmi että matkalaukut eivät lähteneetkään Suomesta. Seuraavana päivänä useiden puheluiden jälkeen, matkalaukut saapuivat puolituntia ennen Imeldan keikalle lähtöä.
Kaverini täältä Arran lupautui kuskiksi keikalle, kunhan lahjoimme häntä riittävästi rahallisesti. Keikka oli Readingissä, lähellä Lontoota. Pukeuduimme tyylin mukaisesti fiftarivaatteisiin. Löysin Salisburystä vähän aikaa sitten Vintage ja fiftarikaupan ja olisin varmasti pystynyt kuluttamaan sinne omaisuuden. Ja saimmekin hurjasti kehuja vaatetuksesta.
Upea Satu! Tsekatkaa Satun uudet kengät, tosi mageet, mutta loppuiltaa kohti turmiolliset. Yks mikä on ihan mainitsemisen arvoinen juttu, on se, että vaatesäilytyssysteemi oli taas Aatamin aikainen. Siellä leikattiin paperista 2 samaa numeroa, joista toinen annettiin asiakkaalle ja toinen laitettiin nuppineulalla takkiin kiinni. Onneksi Britit ovat tottuneet jonottamaan, sillä siinä niitä nupinneuloja kiinnitettiin ja otettiin pois ja laitettiin pikkukulhoihin. Ja seuraavalle kerralle tulostettiin sitten taas uudet paperilaput. Että silleen...
No sittenhän siinä kävi niin, että sovimme paikan mistä Arran hakee meidät, mutta emme aikaa. Sanoin, että laitan heti tekstiviestin kunhan saan sen selville. Sisällä huomasimme sitten että minulla ei ole puhelinta mukanani. Heh heh... Siinä sitä pohdittiin, että millähän me päästään täältä pois. Henkilökunta yritti etsiä meille kuskimme yhteystietoja netistä, mutta tuloksetta. Kuvassa Satu kasvattaa tattia otsassaan, naputtelemalla Facebookiin viestiä Arranille. Ei auttanut kuin lähteä jammaamaan Imeldan tahtiin ja toivoa, että kuski käy tsekkaamassa Facebookin.
Tässä todistusaineistoa keikalta. Surkea kuva. Me rokattiin ja laulettiin koko keikka. Ja se teki tehtävänsä Satun uusilla kengillä; päkiät NIIN hellänä, että oli jo hankala kävellä. Keikan päätyttyä ulos odottelemaan... Kuskia ei näy, ei kuulu... Mitäs nyt tehdään? Saatiin kuulla että lähistöllä on juna-asema, sieltä saattaisi vielä mennä juna Salisburyyn. Tytöt, joiden jalat ovat jo ihan hellänä kilkattelevat kilometrin päähän juna-asemalle. Minä tuijotan juna-aikatauluja silmät pyöreinä ja Satun tatti otsassa oli jo niin iso, ettei sille uskaltanut puhua ja juuri kun olin pillahtamassa itkuun, niin Satun puhelin soi. Kuskihan se sieltä soittaa!!!! Kuinka huojentunut olo voi ihmisellä olla!!! Taksi kotia olisi tullut maksaman jotain 200-300 puntaa. Thank God For Facebook! Arran pyöritteli päätään ja nauroi Suomen tytöille, kun tuli hakemaan juna-asemalta. Oli ihan säkällä käynyt odotellessaan kaverillaan vilkaisemassa Facebookissa kun meistä ei ollut kuulunut mittään. Sovittiin Satun kanssa, että jos seuraavan kerran lähdetään kahdestaan reissuun, niin sovitaanko, että ollaan ajoissa ja kannetaan sitä puhelinta mukana... ;)
Muutoin viikonloppu menikin parannellessa maailmaa oikein olan takaa. Kiitos Satu vierailusta, onpahan mitä muistella vanhana!!!
Sain luvan ottaa Elmon esikoulusta kuvia. Ja kun päikky oli loppu, niin räpsin paikasta kuvia sieltä täältä. Elmon päikky sijaitsee noin kilometrin päässä meidän kotoa Bowman Centre:ssä, mikä on tälläinen "järjestöjen keskus", jota eri tahot vuokraavat itselleen. Päiväaikaan Bowman Centre on siis Wind In The Willows Pre-School:n käytössä. Tämän vuoksi henkilökunnan tulee rakentaa joka päivä leikki ja toimintatilat lapsille ja siivota ne pois illaksi.
Elmon päikyssä on tälläisiä alueita, missä lapsi voi leikkiä ja toimia itsenäisesti. Lasten hoitajat välillä käynnistävät jonkin toiminnon, mutta lapsi usein jatkaa siitä itse. Yhteisiäkin toimintoja ja laulu-leikkihetkiä kerhossa on jonkin verran. Yllä oleva alue on: "Small World Area". Teemat vaihtelevat päivittäin.
Role Play Area. Missä tällä kertaa teemana avaruusseikkailu ja tämä idea oli lähtenyt lapsista itsestään. Olivat leikkineet kyseistä leikkiä ulkona, jolloin ohjaajat laittoivat "avaruusraketin" sisälle plus lisähöysteet.
Lukemis ja rauhoittumisalue.
Elmo kun on tällä Englannissa esikouluikäinen, niin hänellä on päivittäin puolituntinen opetustuokio. Siellä opetellaan mm. laskemaan, värejä, viikon päiviä ja tervehtimään eri kielillä.
Malleable area. = Muovailu alue
Baby-area on alle 3-vuotiaille lapsille ja heille on omat hoitajat.
Toimisto. Elmo saa Britannian valtiolta 15 tuntia viikossa ilmaiseksi olla päikyssä, ylimääräisestä laskutetaan.
Tässä on tälläinen askartelu alue, jossa näköjään on menossa syksyiset askartelut.
Askartelualuetta.
En muista mikä tämä alue oli englanniksi, mutta tällä aluella voi perustaa vaikka poikabändin ja soittaa musaa.
Ja tässä osa henkilökuntaa vasemmalta: Hana, Andrea, Becky ja George. Becky on Elmon "Keyperson" eli vastuuhenkilö, joka seuraa Elmon kehitystä tarkemmin. Jokaiselle lapselle on osoitettu oma vastuuhenkilö ja he arvioivat lapsen kehitystä eri osa-alueittain.
Jos joku innokas haluaa tietää lisää, tässä on linkki Elmon päikyn sivuille:
Koska kaikilla ei ole Facebookkia niin laitan tämän tähän. Eli kysymyksiin vastataan tietyn artistin biisien nimillä. Ja tää on ihan vaan että: Terkkuja Mertsille!!! Kai me vielä lauletaan joskus yhdessä Uniklubia.
Valitse artistisi: Uniklubi
Oletko mies vai nainen?: Venus
Kuvaile itseäsi: Lupa Tuntea
Miltä nyt tuntuu: Uneen
Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi: Näiden tähtien alla
Jos voisit mennä minne vaan, mihin menisit: Menneisyys
Mieleisin kuljetusmuotosi: Polje
Paras ystäväsi on: Sydän
Lempivärisi: Syvä Valo
Millainen sää on: Luotisade
Lempivuorokaudenaika: Kylmää
Jos elämäsi olisi TV-sarja, mikä sen nimi olisi: Rakkautta ja piikkilankaa
Mitä elämä on sinulle: Rakkaudesta hulluuteen :)
Nykyinen parisuhteesi: -Olemme yhtä- Tai -Loppuun asti-
Mikä mättää: Varjot
Odotan tulevalta: Aika mustaa muistot ja Hetki Hiljaisuutta
Koska en ole ajatusten lukija, en voi kertoa muusta kuin omasta kokemuksestani. Sairastuin masennukseen jossain vaiheessa Elmon syntymän jälkeen. Kerron teille nyt siitä.
Ennen kuin olin sairastunut, en täysin osannut itse käsittää masennusta. Vaikka ammattikorkeakoulussa opiskellessani asiaa käsiteltiin ja muistan esimerkiksi liikunnanohjaajaksi opiskellessani, kun ohjasimme mielenterveysryhmää ja eräs asiakkaista kertoi minulle että vaikka hän käy liikkumassa, niin hänestä se ei tunnu miltään. Hän ei nauti siitä yhtään. Minusta se oli niin kummallista, etten voinut sisäistää sitä. Oma suhtautuminen asiaan oli usein: "Vai että masentaa, no laitat vaatteet niskaan ja lähdet vähän ulos reippailemaan." "No, nyt täytyy vaan ottaa ittiään niskasta kiinni ja piristyä..." Mutta kun se ei mene niin.
Elmo syntyi helmikuussa 2008. Kun odotin Elmoa, pohdin, että minkälainen äiti minusta tulee. Ajattelin, että me olemme sellainen meno perhe ja minä teen kaikkea lapseni kanssa ja opetan sille juuri oikeat asiat. Niin se lähtikin käyntiin. Kävimme muskarissa ja vauvauinnissa, perhekahvilassa jnejne.
En löydä tarkkaa ajankohtaa milloin sairastuin, sillä masennus on muutoinkin salakavala sairaus, se hiippailee pikkuhiljaa. Muistan, kun syksyä kohden minua alkoi ahdistamaan kerhot ja ihmiset siellä. Aloin pikkuhiljaa jäämään pois. Laitoin verhot kiinni ja oleskelin mieluummin sisällä. Ja voi että sitä laiskottelua. Joo, ajattelin, että kuinka laiska ihminen voi olla, kun ei pysty pyykkejä siirtämään kuivaustelineeltä kaappiin 3 viikkoon. Eniten aloin ehkä ihmettelemään itseäni, kun en tuntenut itseäni omaksi itsekseni. Se järkyttävän suuri itsensä vähättely ja itsensä surkeaksi tunteminen ei ollut miellyttävää. Minulla ei kuitenkaan raksuttanut riittävästi, että olisin itse tajunnut mikä minulla on. Ostin T-paidan, missä luki "vali,vali,vali,vali" sata kertaa, koska minusta tuntui, että valitin kaiken aikaa. Ihan kaikki oli perseestä. Kaikki näytti hieman synkältä. Mikään ei oikein kiinnostanut, enkä mistään oikein nauttinut. Eräästä asiasta tuli joka öinen tapa. Muistan katsoneeni kelloon kun heräsin aina kello 3.20 ja siinä sitä sitten valvottiin loppu aamu ja kelailin ihan kaikkia asioita läpi, lapsuudesta-nykypäivään. Varsinaisia itsetuhoisia ajatuksia minulla ei ollut. Muistan tosin pari kertaa Elmoa pukiessani ajatelleeni, kun hän taisteli täysillä vastaan, että: "Josko siellä haudassa saisi ihan oikeasti levätä." Että todellakin ymmärrän sen, kuinka mieli voi synkistyä. Ja voi niitä herneenpalkoja, mitä minulla oli nenä täynnä!!! Minulle ei voinut sanoa oikein mitään kun loukkaannuin samantien.
Juttelin neuvolassa terveydenhoitajalle eräästä pelosta mikä minulla silloin oli ja pääsin psykologille keskustelemaan. Siellä käytyäni noin 3-4 kertaa, alkoi psykologi kuuntelemaan tuntemuksistani. Olin siihen aikaan jo kävelevä tikittävä aikapommi. Pelkäsin itse kaiken aikaa että räjähdän. Siitä pääsin MTT:n avohoidon puolelle. Keskivaikealla masennuksella sitten mentiin ja sain lääkkeet jotka osoittautuivat hyviksi. Sitäkin pelkäsin aluksi, että kuinka ne lääkkeet vaikuttavat. Ja että tuleeko minusta sellainen kävelevä zombie. Nykyajan lääkkeet on niin hyviä, että eipä noihin mitään riippuvuuksiakaan jää. Masennuksesta toipuminen kestää aikaa joten täytyy olla kärsivällinen. Toki ympärillä olevat asiat olisi hyvä olla toipumiselle suotuisia.
Olin itse itselleni suuri pettymys. En ollutkaan sellainen äiti kuin olisin halunnut. Olin pettänyt lapseni. Voi elämä, sitä huonon omantunnon tunnetta, mitä tunsin lähes kaikenaikaa. Pelkäsin kaiken aikaa, että masennukseni vaikuttaa lapseeni jotenkin negatiivisella tavalla. Pelkäsin, että lapseni, joka tarvitsi syliäni, tunsi sen, että kaikista vähiten olisin halunnut pitää häntä sylissäni joinakin hetkinä. Mutta ei auta, näillä on mentävä ja katsottava mitä pojasta kasvaa.
Kaikista eniten pelkäsin ehkä toisten reagointia. Vaikka nyky-yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi, niin silti kuulee ja näkee aika "yksinkertaista" tai vanhakantaista suhtautumista mielenterveysongelmiin. Kai sitä itsekin vähän pelkäsi, että nyt kaikki alkaa ajatella että olen hullu tai tyhmä, kun sairastan kyseistä tautia. Masennukseen voi sairastua minkälainen ihminen tahansa. Minua ei varmaan olisi haitannut jos joku olisi ajatellut, että olen hullu. Minusta se olisi ollut vain hänen typeryyttään. Tosin pelkäsin, että jotkut alkavat välttelemään minua. Muistan kuinka pelkäsin, että ystävät eivät antaisi lastaan minulle hoitoon, epäillessään etten selviytyisi siitä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olin kuitenkin melko avoin asian suhteen. Monikaan ei ollut jyvällä myöskään asiasta. Pystyin pinnistelemään monet sosiaaliset tilanteet ja tavallaan esittämään toista, mikä se oma vointi tai tunne oli. Vaikka usein se vaati aivan hirvittävästi energiaa. Ihan lähimmät ystäväni olivat haistellut ilmaa ja yksi ystävä kysyi ennenkuin kerroin kenellekään. Edes mieheni ei hoksannut, ajatteli vain, että tää on tätä naisten sielunmaisemaa.
Tulihan sitä kaikenlaisia kommentteja kertoessani asiasta... Ja sen kyllä huomasi, kenellä sitä sisäistä ymmärtämystä ja empatiakykyä ei todella ollut. Koska kaikista eniten mielenterveysongelmainen mielestäni tarvitsee YMMÄRTÄMYSTÄ. Kun se ei ole edes välttämättä milläänlailla sen sairastuneen syy. Itseäni ärsytti eniten sellainen voivottelu. Voita laitetaan leivän päälle, ei sitä tule heitellä ihmisten päälle. Minusta sellaisesta surkuttelusta ja jotenkin sääli-sympatiasta ei ole mitään hyötyä. Toiseksi raivostuttavinta oli vähättely. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää, että miltä toisesta tuntuu, niin ei ole reilua vähätellä niitä tuntemuksia jotka olet juuri toiselle rohkaissut kertoa. Ne jotka eivät kertakaikkiaan ymmärtäneet, kysyivät: "Kuinka ihmeessä, sinullahan on kaikki. On mies, on talo, on terveys, on ihana lapsi..." Rakas, kun se ei mene niin. No, ehkä tämäntyyliset kommetit johtuvatkin tietämättömyydestä. Enhän itsekään osannut asettua sairastuneen rooliin. Kukaan kun ei pääse tuonne toisen päänkopan sisälle ihmettelemään miltä siellä kuulostaa ja tuntuu. Sen tietää vasta sitten kun sen on itse kokenut.
Viisaimmat kuuntelivat. Yrittivät ymmärtää. Ja tarjoutuivat avuksi. Jo pelkästään tieto siitä, että apua on tarjolla, auttoi. Ja sekin oli huojentava tieto, että ystäväni eivät jätä minua vaikka päässäni vähän viiraa. Joidenkin kanssa tuli aika alusta saakka heitettyä melko ronskia huumoriakin aiheesta, mutta se ei onnistu kaikkien kanssa. Sehän ei tosiaan ole tarttuva tauti. Ja yksi huipuimmista kommenteista oli kutakuinkin näin: "Mahtavaa, sinulle on annettu yksi uusi mahdollisuus lisää tutustua itseesi ja nähdä asiat uudella tavalla. Masennuksesta kato paranee..." Niinpä, siitä paranee.
Mielestäni oli ihan viisasta ja helpottavaa kertoa hirmu avoimesti sairauksesta muille. Silloin oli mahdollista myös saada sitä ymmärtämystä osakseen jos käyttäytyi vähän oudosti. Kenenkään ystävän ei kuitenkaan pidä lähteä terapeutiksi. Kuunnella voi ja pitää, mutta jos sairastunut, ei itse hoksaa hakeutua hoitoon, voi ystävälle ehdottaa tälläistä. Masennusta ei nimittäin hoideta keittiöpsykologialla ja se kuuluu ammattilaisille. Joten ei kannata liikaa rasittaa itseään ja kantaa toisen puolesta taakkaa. Tieto siitä, että ystävä on kuitenkin olemassa eikä häviä, on tärkeää.
Ilmiselvästi luonteelleni ei sopinut kotiäidin rooli, vaikka kuinka olisin halunnutkin. Ajattelin, että olen sellainen pullantuoksuinen häärääjä äiti, joka touhuaa aktiivisesti lapsensa kanssa kaikenlaista. Ja mitä vielä? Tukka oli pystyssä, silmäpussit mustina, koti likainen ja hyvä kun muistin itseni ottaa mukaan kun jonnekin lähdettiin. Päätin nopeasti palata töihin, sillä aloin pelkäämään jo hieman poikani puolesta, että teen hänelle jotain, sillä pinna oli jo niin kireellä siinä kohtaa. Onneksi työnantajani oli nopea toimissaan ja pääsi mitä pikimmiten töihin ja Elmo hoitoon. Päivärytmin saaminen elämään auttoikin paljon ja toipuminen edistyi nopealla rytmillä.
Nyt minusta tuntuukin, että kun olen ollut vuoden täällä "tekemättä mitään", masennus olisi hiipimässä takaisin. Täytyy tarkkailla, kuinka tämä tästä menee, että kannattako minun tehdä nopeita ratkaisuja, vaikka eihän tätä olisi jäljellä kuin vajaat 2 kuukautta.
Mitä juhlittiin täällä siis 31.10. ja joka on alunperin lähtöisin täältä saarelta. Ja minä kun luulin, että se on Amerikkalaisten juhla. Kurpitsat aloivat löytyä kauppojen hyllyiltä ja erilaiset halloween kostyymit.
Viikonloppuna pukeuduimme Elmon kanssa omiin naamiaisasuihin ja menimme perheen kesken syömään ravintolaan. Maalasin Elmolle tiikerinaaman ja Elmo oli oikein vakuuttava kyn näytti kynsiään ja karjui.
Maanantaina oli varsinainen halloween ilta ja viiden aikoihin alkoi ovikello soimaan. Hirmu monet olivat panostaneet kovasti asuihin ja meikkeihin, mutta sitten löytyi vähän nolompia tapauksia esim. teinipoika, jolla oli pelkästään naamari päässään ja yksistään oven takana sanomassa: "Trick or treat!" Minä en valitettavasti voinut kuin alkaa nauramaan ja ojensin karkit hänelle ja kun hän lähti juoksemaan ovelta pois, isolauma teinipoikia nauroi 50 metrin päässä. Kai niillä joku veto oli päällä tai jotain.
Tiikeri-Elmo, Hämähäkki-Sebastian ja Kurpitsa-Mirella kävivät muutamalla ovella säikyttelemässä ja karkkia pyytämässä. Oli kyllä hienoja pihoja matkan varrella, joihin oli yks toisensa jälkeen tehty kurpitsalyhtyjä tai aaveita loistamaan.
Tässä Kenrickin ja Sabinen ovella. Elmo hieman pelkäsi joitakin kummitusasuja, mitä meidän oven takana kävi. Ovikello soi tiuhaan ja olin hankkinut ison purkillisen karkkia ja siinähän ne alkoivat huventua. Lopulta en mennyt enää avaamaan ovea sanoakseni EI OO:ta vaan odottelin, että lähtevät pois. Aki kun tuli iltamyöhään töistä, kysyi minulta, että: "Kuka on avannut sähkökaapin oven sepposen selälleen?" hmmmm... Olisko ollut pikku kepponen, kun ei tultu avaamaan ovea....
Ystäväni, kollegani ja kummipoikani äiti Johanna tuli kauan odotetusti käymään luonamme. Olimme alkutekijöiksi suunnitelleet Lontoon reissua ja lopun ajaksi sitten meille maaseudulle ihan vaan hengailemaan. Olemme jossun kanssa kuin siskokset riitelemme ja rakastamme rajusti. Ehkä osittain hyvin samanlaiset luonteenpiirteet mätsää ja kolisee, mutta meitä ei toivottavasti mikään erota. Perjantai ilta meni ihan vilkaistessa Lontoon pubi elämää ja hieno pubi löydettiinkin. Pubi missä piano sekä laulaja ja pari ylimääräistä mikrofonia. Minähän yritin kärkkyä siellä vuoroa, että saisinko napattua mikin, mutta toisaalta ihan hyvä etten, oli sen verran vaikeita biisejä, enkä muistaisi sanoja ulkoa. Mutta mieletön paikka ja laulajat kuulostivat ammattilaisilta.
Oli Johannan ensimmäinen kerta Lontoossa ja minulla taisi olla viides kerta, niinpä sainkin toimia matkaoppaana. Välillä ihan oltiinkin oikealla suunnalla. ;) Perusnähtävyydet tietenkin piti käydä katsomassa: Big Ben ja House of Parliament.
London Eye...
Westminster Abbey, mis Kate ja Will meni naimisiin.
Puhelinboxit...
Green Parkissa oli mitä erilaisimpia eläimiä ja hanhet sekä oravat tulivat kädestä syömään.
Sitten osuttiinkin juuri vahdinvaihdon aikaan Buckingham Palacen nurkille, joka olikin täynnä turisteja. Kyllähän tuo vahdinvaihto melko mahtipontiselta näytti kun siihen tarvitaan noinkin iso miehitys ja orkesteri sekä liikenne pysähtyy.
Ja poliisit vartioivat tapahtumaa. Lontoon kierteleyn ja minishoppailujen jälkeen meidän tuli valmistua illan teatterielämykseen. Lähdimme hyvissä ajoin hotellille, mutta juuri sinä viikonloppuna oli monia metrolinjoja poikki ja meillä meni tunti ylimääräistä metroseikkailuissa. Hotellilla oli vaivaiset 15 minuuttia aikaa käydä suihkussa, syödä evästä, pukeutua, laittaa hiukset ja meikata. Ja täytyy sanoa, että ei mitään turhia muijia olla, vartin päästä oltiin matkalla. Ja voe morjens mitä kilkuttelua korkkareilla metrotunneileissa, kyllä se mahtoi näyttää ihan kauheelta.
Olimme teatterilla 3 minuuttia yli aloituksen ja juurikin alkusoittojen aikaan kilkatimme omille paikoillemme. Minä olin niin hiestä märkä ja henki kulta ei meinannut kulkea että ensimmäiset 20 minuuttia meni siihen tasoittumiseen. Kävimme siis katsomassa Thriller Live -musikaalin, mikä kertoi Michael Jacksonin urasta aina Jackson 5 saakka. Musikaali oli enemmänkin musiikkishow, missä käytiin popinkuninkaan biisejä läpi kutakuinkin aikajärjestyksessä. Laulaja ja tanssijakaarti oli TODELLA ammattitaitoisia.
Puolivälin jälkeen alkoi tulla enemmän Mikko Jaakkolan uudempaa tuotantoa ja me Johannan kanssa aloimme olla aivan liekeissä!!! Bailasimme omilla tuoleillamme ja kiljuimme esityksille. Takana oleva naisporukka nauroi meille ja sanoi: "I wanna have the same drink that you are drinking!!!" Harmi kun en tajunnut sanoa, että tämä on kuule ihan luontaista...
Musikaalin jälkeen kävimme syömässä iltalialaisessa ja menimme vielä lopuksi ostoksille Lillywhites:iin, koska kaupat oli auki kymmeneen. Ja siitä sitten hotellille nukkumaan, että seuraavana päivänä jaksaa taas.
Sunnuntaina sitten kävimme Notting hill:ssä kahvilla ja olimme ehdottomasti sitä mieltä, että kyllä se Hugh Grant sais luvan näyttäytyä. Mutta ei sitä sitten näkynyt...
Metrotunnelissa
Löytyi sieltä metrotunnellista tälläisiä erittäin houkuttelevia Suomi-mainoksia. Kyllä nyt Suomen turismi mahtaa nousta huikeaan lukemiin näillä mainoksilla.
Governt Garden oli ihastuttava paikka. Siellä sai ihmetellä vaikka mitä!!! Oli maalareita, savitaiteilijoita, paljon erilaisia käsityöläiskojuja, viehättäviä putiikkeja, kahviloita, esiintyjiä, muusikkoja jnejne. Kuten ylläolevassa kuvassa oli todella erikoisuusmies: hyvín isänmaallinen; pukeutunut Iso-Britannian lippu vaatteisiin mm nännitasseleihin, missä oli sellaiset hapsut joita hän sitten pyöritteli. Hauska show, jonka loppullinen idea oli, että mies makasi kahden piikkimaton välissä ja joku yli satakiloinen mies seisoi siinä päällä.
Yllä olevassa kuvassa jousisoitinkvintetti, joka tanssi smanaikaisesti kun soittivat. Menivät ihmisten pöydän ääreen soittamaan ja olivat oikein hymysuisia. Sai minut erittäin hyvälle tuulelle. Kaikki jotka pidätte markkinatunnelmasta ja hivenen taiteellisuudesta, niin Lontoossa käydessänne, menkää ihmeessä Govent Gardeniin, lämpimästi suosittelen.
Löysimme mukavan ravintolan, missä oli upea salaattipöytä!!!!
Piccadilly Circus oli täynnä ihmisiä ja katutaiteilijoita. Pääsimme kuvaan muutaman kanssa. Tässä mies ja tuulinen päivä...
Ja tässä joku cowboy, jonka kanssa Jossu pääsi poseeraamaan. On se rankkaa työtä seistä päivä tuollaisessa meikissä ja pysyä yhdessä asennossa monta monituista sekuntia. Välillä oikein toivottiin, että joku olisi käynyt laittamassa kolikon, että sen reisilihakset ja silmät saisivat hetken huilata.
Sunnuntaina sitten Lontoota tarpeeksi kierreltyämme, hurautimme junalla Salisburyyn ja sieltä meille kotiin Amesburyyn. Itse olin tullut kipeäksi viikonlopun aikana, ääni lähes lähti ja sain kummallisia kuumia aaltoja vähän väliä, joten olin entistä laiskempi emäntä. Onneksi Jossu leikki välillä Elmon kanssa, niin sain huilata.
No meidän suunnalla käydään luonnollisesti katsomassa kivikasa ja teimme shoppailuretken Primarkiin. Varoitin kyllä Johannaa siitä kaupasta ja sitä hän itsekin kauhisteli, että miten kamala kauppa, sinne saisi upotettua vaikka kuinka paljon rahaa... ;) Viimeisenä päivänä olikin matkalaukun punnitus ahkerasti että sai kilot osumaan kohdilleen kaikista tuliaisten ja joululahjojen lisääntyneestä määrästä matkalaukkuun.
Kävimme myös kiertelemässä maaseudulla ja ruokkimassa joutsenet sekä sorsat. Johanna sai tuplakierroksen, sillä hän pääsi fiilistelemään teinivuosiaan eli Akin prätkän kyytiin. Johanna ei meinannut millään toipua siitä endorfiini pläjäyksestä mikä prätkäajelu hänessä aiheutti.
Joutsenet tulivat lähes kädestä syömään.
Kiitos Johanna kun tulit käymään ja kiitos kaikesta avusta.
Muista kertoa terkut kaikille... :) Kummipojalle suukkoja!
