Jutellaanko masennuksesta

Koska en ole ajatusten lukija, en voi kertoa muusta kuin omasta kokemuksestani. Sairastuin masennukseen jossain vaiheessa Elmon syntymän jälkeen. Kerron teille nyt siitä.

Ennen kuin olin sairastunut, en täysin osannut itse käsittää masennusta. Vaikka ammattikorkeakoulussa opiskellessani asiaa käsiteltiin ja muistan esimerkiksi liikunnanohjaajaksi opiskellessani, kun ohjasimme mielenterveysryhmää ja eräs asiakkaista kertoi minulle että vaikka hän käy liikkumassa, niin hänestä se ei tunnu miltään. Hän ei nauti siitä yhtään. Minusta se oli niin kummallista, etten voinut sisäistää sitä. Oma suhtautuminen asiaan oli usein: "Vai että masentaa, no laitat vaatteet niskaan ja lähdet vähän ulos reippailemaan." "No, nyt täytyy vaan ottaa ittiään niskasta kiinni ja piristyä..." Mutta kun se ei mene niin.

Elmo syntyi helmikuussa 2008. Kun odotin Elmoa, pohdin, että minkälainen äiti minusta tulee. Ajattelin, että me olemme sellainen meno perhe ja minä teen kaikkea lapseni kanssa ja opetan sille juuri oikeat asiat. Niin se lähtikin käyntiin. Kävimme muskarissa ja vauvauinnissa, perhekahvilassa jnejne.

En löydä tarkkaa ajankohtaa milloin sairastuin, sillä masennus on muutoinkin salakavala sairaus, se hiippailee pikkuhiljaa. Muistan, kun syksyä kohden minua alkoi ahdistamaan kerhot ja ihmiset siellä. Aloin pikkuhiljaa jäämään pois. Laitoin verhot kiinni ja oleskelin mieluummin sisällä. Ja voi että sitä laiskottelua. Joo, ajattelin, että kuinka laiska ihminen voi olla, kun ei pysty pyykkejä siirtämään kuivaustelineeltä kaappiin 3 viikkoon. Eniten aloin ehkä ihmettelemään itseäni, kun en tuntenut itseäni omaksi itsekseni. Se järkyttävän suuri itsensä vähättely ja itsensä surkeaksi tunteminen ei ollut miellyttävää. Minulla ei kuitenkaan raksuttanut riittävästi, että olisin itse tajunnut mikä minulla on. Ostin T-paidan, missä luki "vali,vali,vali,vali" sata kertaa, koska minusta tuntui, että valitin kaiken aikaa. Ihan kaikki oli perseestä. Kaikki näytti hieman synkältä. Mikään ei oikein kiinnostanut, enkä mistään oikein nauttinut. Eräästä asiasta tuli joka öinen tapa. Muistan katsoneeni kelloon kun heräsin aina kello 3.20 ja siinä sitä sitten valvottiin loppu aamu ja kelailin ihan kaikkia asioita läpi, lapsuudesta-nykypäivään. Varsinaisia itsetuhoisia ajatuksia minulla ei ollut. Muistan tosin pari kertaa Elmoa pukiessani ajatelleeni, kun hän taisteli täysillä vastaan, että: "Josko siellä haudassa saisi ihan oikeasti levätä." Että todellakin ymmärrän sen, kuinka mieli voi synkistyä. Ja voi niitä herneenpalkoja, mitä minulla oli nenä täynnä!!! Minulle ei voinut sanoa oikein mitään kun loukkaannuin samantien.

Juttelin neuvolassa terveydenhoitajalle eräästä pelosta mikä minulla silloin oli ja pääsin psykologille keskustelemaan. Siellä käytyäni noin 3-4 kertaa, alkoi psykologi kuuntelemaan tuntemuksistani. Olin siihen aikaan jo kävelevä tikittävä aikapommi. Pelkäsin itse kaiken aikaa että räjähdän. Siitä pääsin MTT:n avohoidon puolelle. Keskivaikealla masennuksella sitten mentiin ja sain lääkkeet jotka osoittautuivat hyviksi. Sitäkin pelkäsin aluksi, että kuinka ne lääkkeet vaikuttavat. Ja että tuleeko minusta sellainen kävelevä zombie. Nykyajan lääkkeet on niin hyviä, että eipä noihin mitään riippuvuuksiakaan jää. Masennuksesta toipuminen kestää aikaa joten täytyy olla kärsivällinen. Toki ympärillä olevat asiat olisi hyvä olla toipumiselle suotuisia.

Olin itse itselleni suuri pettymys. En ollutkaan sellainen äiti kuin olisin halunnut. Olin pettänyt lapseni. Voi elämä, sitä huonon omantunnon tunnetta, mitä tunsin lähes kaikenaikaa. Pelkäsin kaiken aikaa, että masennukseni vaikuttaa lapseeni jotenkin negatiivisella tavalla. Pelkäsin, että lapseni, joka tarvitsi syliäni, tunsi sen, että kaikista vähiten olisin halunnut pitää häntä sylissäni joinakin hetkinä. Mutta ei auta, näillä on mentävä ja katsottava mitä pojasta kasvaa.

Kaikista eniten pelkäsin ehkä toisten reagointia. Vaikka nyky-yhteiskunta on muuttunut suvaitsevammaksi, niin silti kuulee ja näkee aika "yksinkertaista" tai vanhakantaista suhtautumista mielenterveysongelmiin. Kai sitä itsekin vähän pelkäsi, että nyt kaikki alkaa ajatella että olen hullu tai tyhmä, kun sairastan kyseistä tautia. Masennukseen voi sairastua minkälainen ihminen tahansa. Minua ei varmaan olisi haitannut jos joku olisi ajatellut, että olen hullu. Minusta se olisi ollut vain hänen typeryyttään. Tosin pelkäsin, että jotkut alkavat välttelemään minua. Muistan kuinka pelkäsin, että ystävät eivät antaisi lastaan minulle hoitoon, epäillessään etten selviytyisi siitä. Näin ei kuitenkaan käynyt. Olin kuitenkin melko avoin asian suhteen. Monikaan ei ollut jyvällä myöskään asiasta. Pystyin pinnistelemään monet sosiaaliset tilanteet ja tavallaan esittämään toista, mikä se oma vointi tai tunne oli. Vaikka usein se vaati aivan hirvittävästi energiaa. Ihan lähimmät ystäväni olivat haistellut ilmaa ja yksi ystävä kysyi ennenkuin kerroin kenellekään. Edes mieheni ei hoksannut, ajatteli vain, että tää on tätä naisten sielunmaisemaa.

Tulihan sitä kaikenlaisia kommentteja kertoessani asiasta... Ja sen kyllä huomasi, kenellä sitä sisäistä ymmärtämystä ja empatiakykyä ei todella ollut. Koska kaikista eniten mielenterveysongelmainen mielestäni tarvitsee YMMÄRTÄMYSTÄ. Kun se ei ole edes välttämättä milläänlailla sen sairastuneen syy. Itseäni ärsytti eniten sellainen voivottelu. Voita laitetaan leivän päälle, ei sitä tule heitellä ihmisten päälle. Minusta sellaisesta surkuttelusta ja jotenkin sääli-sympatiasta ei ole mitään hyötyä. Toiseksi raivostuttavinta oli vähättely. Kukaan ei kuitenkaan voi tietää, että miltä toisesta tuntuu, niin ei ole reilua vähätellä niitä tuntemuksia jotka olet juuri toiselle rohkaissut kertoa. Ne jotka eivät kertakaikkiaan ymmärtäneet, kysyivät: "Kuinka ihmeessä, sinullahan on kaikki. On mies, on talo, on terveys, on ihana lapsi..." Rakas, kun se ei mene niin. No, ehkä tämäntyyliset kommetit johtuvatkin tietämättömyydestä. Enhän itsekään osannut asettua sairastuneen rooliin. Kukaan kun ei pääse tuonne toisen päänkopan sisälle ihmettelemään miltä siellä kuulostaa ja tuntuu. Sen tietää vasta sitten kun sen on itse kokenut.

 Viisaimmat kuuntelivat. Yrittivät ymmärtää. Ja tarjoutuivat avuksi. Jo pelkästään tieto siitä, että apua on tarjolla, auttoi. Ja sekin oli huojentava tieto, että ystäväni eivät jätä minua vaikka päässäni vähän viiraa. Joidenkin kanssa tuli aika alusta saakka heitettyä melko ronskia huumoriakin aiheesta, mutta se ei onnistu kaikkien kanssa. Sehän ei tosiaan ole tarttuva tauti. Ja yksi huipuimmista kommenteista oli kutakuinkin näin: "Mahtavaa, sinulle on annettu yksi uusi mahdollisuus lisää tutustua itseesi ja nähdä asiat uudella tavalla. Masennuksesta kato paranee..." Niinpä, siitä paranee.

Mielestäni oli ihan viisasta ja helpottavaa kertoa hirmu avoimesti sairauksesta muille. Silloin oli mahdollista myös saada sitä ymmärtämystä osakseen jos käyttäytyi vähän oudosti. Kenenkään ystävän ei kuitenkaan pidä lähteä terapeutiksi. Kuunnella voi ja pitää, mutta jos sairastunut, ei itse hoksaa hakeutua hoitoon, voi ystävälle ehdottaa tälläistä. Masennusta ei nimittäin hoideta keittiöpsykologialla ja se kuuluu ammattilaisille. Joten ei kannata liikaa rasittaa itseään ja kantaa toisen puolesta taakkaa. Tieto siitä, että ystävä on kuitenkin olemassa eikä häviä, on tärkeää.

Ilmiselvästi luonteelleni ei sopinut kotiäidin rooli, vaikka kuinka olisin halunnutkin. Ajattelin, että olen sellainen pullantuoksuinen häärääjä äiti, joka touhuaa aktiivisesti lapsensa kanssa kaikenlaista. Ja mitä vielä? Tukka oli pystyssä, silmäpussit mustina, koti likainen ja hyvä kun muistin itseni ottaa mukaan kun jonnekin lähdettiin. Päätin nopeasti palata töihin, sillä aloin pelkäämään jo hieman poikani puolesta, että teen hänelle jotain, sillä pinna oli jo niin kireellä siinä kohtaa. Onneksi työnantajani oli nopea toimissaan ja pääsi mitä pikimmiten töihin ja Elmo hoitoon. Päivärytmin saaminen elämään auttoikin paljon ja toipuminen edistyi nopealla rytmillä.

Nyt minusta tuntuukin, että kun olen ollut vuoden täällä "tekemättä mitään", masennus olisi hiipimässä takaisin. Täytyy tarkkailla, kuinka tämä tästä menee, että kannattako minun tehdä nopeita ratkaisuja, vaikka eihän tätä olisi jäljellä kuin vajaat 2 kuukautta.

SUVAITSEVAISUUS. YMMÄRTÄMYS.

Hyvää loppuviikkoa!